tiistai 25. lokakuuta 2016

Kurkistus Torholan luolaan

Helsingin sanomat kirjoitti viime viikolla Suomen hienoimmaksikin luolaksi kehutusta Torholan luolasta. Niinpä suuntasimme lokakuisen sunnuntain iloksi auton nokan kohti Lohjaa ja Karkalinniemiä. Emme olleet ainoat, jotka olivat lehteä lukeneet, juuri ja juuri mahduimme noin kymmenen auton parkkipaikan sivuun. Luolalle johtavalla polulla tuli vastaan ihmisiä pyöräilykypärät ja otsalamput päässä, mikä olisi tietysti ollut ihan järkevä varustus. Minä olin sen sijaan panostanut eväisiin ja unohtanut kaikki valaisimet kotiin. Onneksi muistin asian jo matkalla ja poikkesimme huoltsikalla taskulamppuostoksilla. Yhdellä fikkarilla ja puhelimen taskulampulla sitten mentiin.

Luolassa ollessani kuulin esikoisen selittävän jollekin toiselle lapselle, että me ei voitu mennä ihan luolan perälle saakka, kun äiti ei uskalla eikä ole kypäriäkään mukana. Juurikin näin, en ole ollenkaan varma olisinko halunnut pudottautua jalat edellä pimeyteen, vaikka tiesin että kellari on varmasti Torholan vaikuttavin paikka. Vielä paluumatkallakin sain kuulla, että oli ihan tylsä reissu kun ei saanut mennä luolan syvimpään kohtaan. Oikeassa lapsi varmasti olikin, ainakin osittain, sillä luolan eteisessä ja salissa oli sen verran kuluneisuutta ja nykyajan luolamaalauksia, ettei niitä voinut erityisen kauniiksi luontonähtävyydeksi sanoa. Käymisen arvoinen paikka kuitenkin ja lapsille paljon tutkittavia koloja.


Luolan vierestä laskeutui jyrkähkö mäki Lohjanjärven rantaan. Kuopus laski syksyn lehtien päällä pyllymäkeä alas kuin talvella konsanaan. Rannassa oli mukava syödä eväitä ja ihmetellä ympäristöä. Kiipeiltävääkin löytyi lapsille mielinmäärin. Tällä kertaa sää oli kovin harmaa, mutta voin vain kuvitella kuinka kaunista täällä on ollut muutama viikko aiemmin kun puut ovat loistaneet keltaisina auringon säteissä.


Alunperin oli ollut ajatuksena käydä samalla reissulla katsastamassa Paavolan tammi, mutta hämärä alkoi jo hiipiä eikä pienimmän jalka enää noussut kovin ripeästi, joten jätettiin suosiolla tuo Lohjanjärven vastakkaisella puolella sijaitseva kohde toiselle kerralle.



sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Mitä päässäni pyöri puolijoukkueteltassa

Viikonloppu meni partion akela- eli 7-9 -vuotiaiden ryhmänjohtajakurssilla Kiljavan leirikeskuksessa. Opin monta uutta kivaa leikkiä ja yllättävää kyllä, niitä oli hauska opetella leikkimällä aikuisten kanssa. Normaalisti olen hyvin vahvasti epämukavuusalueellani vaikkapa työporukalla tehtävissä ryhmäytymisleikeissä ja porukkahenkeä nostattamaan tarkoitetuissa leikkimielisissä kilpailuissa.

Kävin myös paljon hyödyllisiä keskusteluja ja kuulin erilaisia näkökulmia lapsiryhmän kanssa toimimiseen. Allaoleva maamerkki kehottaa kiiruhtamaan, mutta useimmiten kannattaisi ennemminkin pysähtyä kuuntelemaan lapsen rytmiä ja ajatuksia.

maamerkki, kiiruhda

Kurssilla tunsin itseni ajoittain hyvin ulkopuoliseksi. Joukossa oli partion parissa lapsesta aikuiseksi kasvaneita, joille kaikki partioon liittyvät tavat olivat itsestäänselvyyksiä. Yhdessä harjoitellut, osin sotilaallisilta ja salaseuramaisiltakin tuntuvat käytännöt toki edesauttavat lasten ryhmäytymistä ja isomman porukan kanssa jouhevasti toimimista, mutta näin aikuisena partioon liittyneelle niistä tulee helposti sopeutumis- ja motivaatio-ongelmia. Ainakin itselleni. Toisaalta kurssilla olleet nuoret aikuiset olivat niin hyviä tyyppejä, että jos omistakin lapsistani kasvaisi yhtä tasapainoisen tuntuisia, toimeen tarttuvia, luontevan itsevarmoja ja toiset huomioon ottavia ihmisiä, niin voisin olla enemmän kuin iloinen.


myrskylyhty
Pystytin ensimäistä kertaa elämässäni puolijoukkuetelttaa ja ensimmäistä kertaa myös nukuin sellaisessa. Sai valita kamiinallisen ja lämmittämättömän vaihtoehdon välillä, minä tietysti kylmää rakastavana otin tuon jälkimmäisen. Ihan parasta oli kömpiä lämpimästä makuupussista saunaan ja päästä aamu-uinnille syyskylmään järveen.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Pinkissä oli kivaa (ja raskasta)

Liityimme esikoisen kanssa tänä syksynä partioon. Kaipasin muutaman vuoden tauon jälkeen jotain vapaaehtoishommia ja tuumasin että partiotahan voisi kokeilla. Tiedän aiemmasta kokemuksesta, että lasten ohjaaminen on hurjan palkitsevaa ja jotenkin minusta tuntui myös siltä, että tämä voisi olla juuri meidän pojalle sopiva harrastus. Myönnän että vähän mietityttikin, koska sekä poika että minä viihdymme paremmin pienissä ympyröissä kuin isoissa joukoissa. Varsinkaan metsässä en kaipaa suurta leiriä ympärilleni, vaan haen luonnosta erityistä rauhaa. 

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, minä akelana eli ryhmänvetäjänä ja poika sudenpentuna. Ryhmässämme on kolme aikuisvetäjää, joten hommat hoituvat helposti. Tähän mennessä on ollut tosi kivaa, lapsikin kyselee miksei partiota voisi olla useammin kuin kerran viikossa. En ole kyllä aivan varma johtuuko se itse partiosta vai siitä että tämä on nyt meidän kahden yhteinen juttu. Muutkin ryhmän lapset tuntuvat viihtyvän eikä poissaoloja ole pahemmin ollut, joten taidamme tehdä jotakin (=paljon) oikein.

Tänä viikonloppuna laumamme osallistui sudenpentujen partiotaitokilpailuun, Espoon Pinkkiin. Pinkissä kierrettiin metsään merkittyä rataa, jonka varrella suoritettiin erilaisia yhteistyötä vaativia rasteja. Piti miettiä yhdessä tarvitseeko lättytaikinaan chilikastiketta vai kananmunia tai taiteilla porukalla pullokorien päällä paikasta toiseen. Välillä syötiin eväitä ja tietysti myös herkkuja. Joillekin rasteille pääsyä piti odotella ja hauskasti lapset keksivät itselleen mieluista tekemistä odotusaikana. Tytöt keräsivät roskia ja pojat hakkasivat yksissä tuumin puunkarahkaa. Metsässä oltiin yhteensä kuusi tuntia ja kävelyä tuli noin viisi kilometriä. Päivä oli siis pitkä ja vaikka tunnelma olikin rennon mukava, niin maalissa oli aika väsynyttä porukkaa, minä mukaanlukien. 7-vuotiaille olisi ehdottomasti riittänyt vaikka kaksi tuntia lyhyempi tapahtuma. Lasten suusta kuului kuitenkin spontaani: Täällä Disney-Pinkissä on kivaa!

Pinkki, partiotaitokilpailu, kartta, Kauniainen, Kasavuori



sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Syksyinen Stora Sjöfallet

6-12.9.15

Viime syksynä, seitsemän vuoden tauon jälkeen palaset loksahtivat paikoilleen ja pääsin pidemmälle vaellukselle ilman lapsia. Huono äiti -fiilis kyllä vaivasi, 2½-vuotias kuopus aloitti päivähoidon pari viikkoa ennen reissua, ja olisi varmasti kaivannut äitiä kotona. Päätin kuitenkin lähteä, olin itse ollut jo puoli vuotta töissä ja poika oli sinä aikana kiinnittynyt enemmän isäänsä. Lisäksi ihana mummu auttoi hoidossa ettei tullut pienelle kovin pitkiä hoitopäiviä äidin poissaollessa.

Stora Sjöfallet -kansallispuisto Ruotsin Lapissa on vähemmän tunnettu kuin naapurinsa Sarek, mutta hieno paikka silti. Jalkojen alla kivikkoa, suota, pajukkoa, pieniä järviä ja jokia sekä vähän lisää kivikkoa. Tuulettomina päivinä ympärillä miljoona inisevää öttiäistä, mutta kun nostaa katseen hieman ylemmäs, niin maisemat ovat huikaisevan kauniita.

Stora Sjöfallet, vaellusSelvittellessäni etukäteen reittiä pääkaupunkiseudulta Stora Sjöfallettiin päädyin siihen, että vaihto yöjunasta Haaparannan puolelle bussiin olisi mennyt liian tiukille. Siispä lensin Tukholmaan, jossa reissukaverini asuu. Jatkoimme yhdessä Ruotsin puolen yöjunalla Jällivaaraan (Gällivare), josta kulkee bussi no 93 kansallispuistoon (aikataulut löytyvät Norrbottens länstrafikin sivuilta).
Bussi liikennöi ilmeisesti kevättalvesta syksyyn, sillä ainakaan tällä hetkellä ei loppuvuoden aikatauluja löydy. Aikataulut on sovitettu yöjunien aikatauluihin, mutta sen verran väljästi, että odotellessa ehtii käydä syömässä tai ostoksilla Jällivaaran keskustassa. 

Yöjunassa meillä oli paikat kuuden hengen hytissä. Päiväsaikaan kaksi alinta sänkyä toimi penkkeinä, yöksi matkustajat säätivät ne itse sängyiksi seinältä löytyneen ohjeen mukaan (pahoitteluni hieman epätarkasta kuvasta). Hetki meni ohjeita pähkäillessä, mutta yhteistyöllä onnistui. Rinkoille ei hytissä ollut tilaa, vaan ne piti viedä vaunun toisesta päästä löytyvään säilytyskoppiin. Paluumatkalla sainkin sitten vähän kaivella omia tavaroitani muiden rinkkojen alta, koska jäin pois jo Arlandan asemalla.

yöjuna, Ruotsi

yöjuna, liggvagnsguide

Alunperin ajatuksemme oli mennä bussilla Ritsemiin saakka ja sieltä venekyydillä järven yli Akka-tunturin juurelle. Syksyn viimeinen venekyyti oli kuitenkin mennyt edellisenä päivänä, joten teimme ympyrälenkin Suorvan padolta. Kuljimme kuusi päivää polkujen ulkopuolella ja vain muutaman kerran näimme muita kulkijoita, emmekä silloinkaan jutteluetäisyydeltä. Pysyttelimme kartalla näkyvällä alueella (klikkaa kuvaa isommaksi), emme ahnehtineet kilometrejä emmekä korkeusmetrejä vaan nautimme olostamme ainoana tavoitteena olla viikko erämaassa.

kartta, Stora Sjöfallet, kansallispuisto, Ruotsi



Säät suosivat suurimman osan aikaa, mutta tuuli oli ajoittain kova eikä tuulensuojaa löytynyt kuin isojen kivilohkareiden takaa tai jyrkempien rinteiden vierestä. Tuuli piti hyönteiset loitolla, mutta pysähtyessä tuli äkkiä kylmä. Kun yhdistää sateen ja kovan tuulen, niin illalla ei ole telttapaikan suhteen kovin kranttu. Alla oleva kuva ei ole vinossa, teltta on.  

Stora Sjöfallet, Hilleberg Kaitum, vaellus

Rinkkaa kantaessa pohkeet olivat kovilla ja askeleita tuli otettua paljon enemmän kuin kartasta ensivilkaisulla voisi kuvitella; kivien yli tai ympäri, kurun toista reunaa alas ja toista ylös ja sitten sama uudestaan. Ei silti tarvitse kahta kertaa miettiä lähtisinkö samalle reissulle uudestaan. Hienoimmat paikathan ovat yleensä pienen (tai ison) vaivannäön takana. Omasta mielestäni reissun ehkä mieleenpainuvin paikka on alla olevassa kuvassa. Niin karua, että tunsin olevani sadussa tai toisella planeetalla.

Stora Sjöfallet, Stáhpaijåhkå
Reitin valinnan kanssa sai olla aika tarkkana, osittain maasto oli helppokulkuista, välillä taas kaikkea muuta. Etenkin jokia ylitettäessä piti vähän miettiä lähteäkö etsimään ylityspaikkaa ylä- vai alajuoksulta. Joskus isompi joki muodostui ylärinteen pienten purojen yhdistyessä isommaksi. Joskus taas ylhäällä huippujen välissä oli järvi, josta joki lähti ensin leveänä ja sitten alhaalla suistossa haarautui useaksi matalammaksi ja helpommin ylitettäväksi haaraksi. Kartta piti siis olla käsillä kaiken aikaa, vaikka muuten suunnistaminen tällaisessa puuttomassa maastossa on aika helppoa.




Olimme liikkeellä syyskuun toisella viikolla ja vaikka lähtiessä koivut olivat vielä vihreitä, maaruskaa näkyi jo. Ensimmäistä ja viimeistä yötä lukuunottamatta kuljimme puurajan yläpuolella, mutta palatessamme Suorvan padolle saimme huomata puidenkin jo saaneen keltaisen ja punaisen sävyjä. 
Viimeisiä kilometrejä kulkiessa näköpiirissä häämötti järven toisella puolella kulkeva tie, jolla autojen valot välkkyivät illalla. Haikeaa.



Blogger Widget