maanantai 18. syyskuuta 2017

Retkimelontaa Kolovedellä koululaisen ja leikki-ikäisen kanssa

Minkälaisen melontaretken pystyy toteuttamaan 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa? Kuinka pitkän matkan 8-vuotias jaksaa meloa itse ja mitä sitten kun hän ei jaksakaan? Kuinka kauan vilkas 4-vuotias viihtyy paikallaan kanootissa ja kuinka hänet pidetään lämpimänä, kun sataa vettä? Näihin kysymyksiin haimme vastauksia kolmen yön melontaretkellä Koloveden kansallispuistossa elokuun alussa.

Melonnan opettelun lisäksi meidän retkeemme mahtui kaksi kaunista iltaa ja yksi kokonainen vuorokausi sadetta. Oli hermoja raastavaa riehuntaa ja kinastelua teltassa, pohjaan palaneita popcorneja ja iso kasa märkiä vaatteita. Oli myös itse kerättyjä mustikoita puuron seassa ja lättyjen päällä, sekä 8-vuotiaan käsin kosteltavaa riemua omasta melontataidosta.

Lapsen kanssa avokanootissa Koloveden kansallispuistossa

Koloveden kansallispuisto Enonkoskella on oiva paikka perhemelontaan:

  • Paljon huollettuja leiripaikkoja, joissa on kanooteille tehdyt laiturit
  • (Poltto)moottorikäyttöisten veneiden yms. käyttö on kiellettyä
  • Mahdollisuus vuokrata kaikki tarvittavat varusteet paikan päältä

Muutama miinuskin löytyy:

  • Paljon kivikkoisia ja jyrkkiä rantoja, ihan joka kohdasta ei pysty rantautumaan
  • Leiripaikoilla voi olla loma-aikoina ruuhkaa ja silloin telttapaikoista voi olla pulaa

Laajakaarteen tulipaikka Koloveden kansallispuistossa


Saavuimme Koloveden Kirkkorantaan täydellisen aurinkoisena iltapäivänä. Rannassa meitä odottivat Oravin melontakeskuksesta varatut avokanootti sekä kajakkikaksikko. Myös melontaliivit, kuivapussit sekä kartta kuuluivat mukaan pakettiin. Lapsille meillä oli mukana omat pelastusliivit. Pakkausurakan jälkeen suuntasimme kanootit pohjoiseen kohti Ukonvuorta. Minä meloin avokanoottia verkkaiseen tahtiin pieneen vastatuuleen kuopus kyydissäni. Esikoinen pääsi miehen kaveriksi kajakkiin.

Ukonvuorella jalkauduimme etsimään ihmishahmoista kalliomaalausta. Kovasta yrityksestä huolimatta emme onnistuneet maalausta näkemään. Ehkä ohjeista huolimatta tiirailimme väärästä paikasta, tiedä häntä.

Lapset tutkimassa Ukonvuoren kallioseinämiä













Ukonvuorelta jatkoimme matkaa Laajakaarteen leiripaikalle, päivämatkaksi tuli n. 4km. Olin hieman pelännyt, että leiripaikoilla olisi kovastikin ruuhkaa, mutta saapuessamme paikalla oli vain yksi telttaseurue eikä enempää ihmisiä näkynyt koko iltana. Onneksi näin, sillä paikka oli niin kivikkoinen, ettei telttapaikkoja ollut montaa. Paikalla oli kolme puulavaa, joiden päälle pystyi teltan pystyttämään. Näiden lisäksi löysin vain yhden kohdan, johon teltan olisi voinut laittaa, ellei sitten lasketa vähemmän houkuttelevia puuvajan edustaa ja vessan vierustaa. Täällä, jos jossain riippumatto olisi loistava majoite.

Teltta puulavan päällä kivikkoisella Laajakaarteen leiripaikalla Kolovedellä


Kauniin illan jälkeen heräsimme pilviseen aamuun. Illaksi oli luvattu sadetta, joten päätimme jättää leirin pystyyn ja käydä tekemässä päiväretken lähistöllä. Sade alkoi kuitenkin jo päästyämme kanootteihin ja sitä sadetta kestikin sitten seuraavaan aamupäivään saakka. Lähdimme joka tapauksessa lenkille. Tällä kertaa esikoinen oli inkkarissa etumelojana ja matka taittui selvästi nopeammin kuin minun meloessani kanoottia yksin.

Sadepäivän melontaa avokanootilla 8-vuotiaan lapsen kanssaSadepäivän melontamatka jäi samaan kuin ensimmäisen päivän, noin 4 km tuli matkan pituudeksi. Takaisin käännyttiin kun esikoinen rupesi valittelemaan käsien väsymistä ja kuopus kylmyyttä. Aukkopeitteestä huolimatta sateella melottaessa on aika hankala pitää lämpimänä lasta, joka ei vielä itse melo. Aukkopeite vuotaa aina jonkin verran ja kun lapsi vielä roikuttaa käsiään kyynärpäitä myöten vedessä, niin hanskatkaan eivät pidä käsiä lämpiminä. Näin jälkikäteen ajatelleen paksut villavaatteet ja kurahousut olisivat olleet hyvä ratkaisu, mutta niitä ei ollut tullut pakattua kesälomareissulle mukaan. Mies pystyi onneksi melomaan kuopuksen kanssa ripeästi takaisin leiriin minun ja esikoisen tullessa perässä rauhassa ja taukoja pitäen.

Esikoinen meloi hienosti, mutta toinen peräkkäinen melontapäivä tuntui raskaalta. Kokemus oli kuitenkin mieleenpainuva, jälkeenpäin juteltiin siitä kuinka hän jaksoi meloa takaisin, vaikka monta kertaa tuntui että voimat olisivat täysin loppu.


Kolovesi kajakista käsinLoppupäivä meni teltassa. Olisi ihana kirjoittaa, että loikoilimme makuupusseissa ja kuuntelimme sateen ropinaa. Aktiivisen 4-vuotiaan kanssa tuollainen on kuitenkin toiveajattelua. Kovasti koitimme keksiä tekemistä. Välillä pelattiin uunoa ja keksittiin itse satuja. Välillä vähän ulkoiltiin sateesta huolimatta, mutta leiripaikan ympärillä oli lähinnä kivikkoa ja jyrkkää rinnettä. Hermot olivat monta kertaa kireällä ja telttakangas koetuksella. Päivästä kuitenkin selvittiin ja telttakin säilyi ehjänä.

Kivikkoa Laajakaarten leiripaikan välittömässä läheisyydessä














Aamulla emme pitäneet kiirettä, vaan odottelimme sateen loppumista sekä kuulostelimme mihin suuntaan kauempana jyrisevä ukkonen on menossa. Lopulta pakkasimme tavarat ja meloimme myötätuulessa takaisin Kirkkorantaan. Jätimme kanootit rantaan ja lähdimme autolla lounaalle Kermankeitaaseen. Matkalla ravintolaan sade alkoi uudestaan, mutta palatessamme hyvin ravittuina takaisin, aurinko oli jo tullut esiin.

Melomassa kohti Hirviniemen tulipaikkaa

Jälleen lähdimme melomaan Kirkkorannasta, tällä kertaa etelään päin, Hirviniemen telttailupaikalle. Vajaan kolmen kilometrin leppoisan melonnan jälkeen olimme perillä. Ilta oli jälleen upea ja tälläkin kertaa paikalla oli vain yksi seurue meidän lisäksemme. Hirviniemessä maasto oli tasaista ja telttapaikkoja sekä mustikoita löytyi helposti. Nuotiopaikkojakin täältä oli kaksin kappalein. Vietimme ihanan illan ja seuraavana aamuna palasimme takaisin Kirkkorantaan ajaaksemme illaksi mummolaan saunomaan.

Hirviniemen telttailupaikka

Pohdiskelin etukäteen pitkään retken kalustovalintaa. Omat taitoni ja voimani huomioon ottaen kaksi kaksikkokajakkia olisi ollut sikäli hyvä valinta, että olisimme voineet edetä nopeammin ja siten nähneet isomman osan järvestä. Tällä reissulla matkan pituus oli kuitenkin aika epäolennainen asia. Nyt esikoinen pääsi kokeilemaan rauhassa sekä avokanootilla että kajakilla melomista.

Esikoinen ei ollut tätä ennen varsinaisesti melonut. Soutaminen on sujunut jo pari kesää ja toki hän on kanootin kyydissä ollut sekä melaa pidellyt. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi kun motivaatio riitti oikeasti melomaan itse. Tämän retken jälkeen kävimme kokeilemassa myös yksikkökajakilla melomista merenrannassa, mutta pienenkin aikuisten kajakin melominen on vielä vähän hankalaa 8-vuotiaalle. Ainakin jos pidemmälle retkelle lähtemistä ajattelee. Todennäköisesti ensi vuonnakin mennään vielä kaksikolla.




lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuun loppu Jurmossa

Ensin useamman tunnin automatka Espoosta Paraisille, lautta Paraisilta Nauvoon, pitkä pysähdys Nauvossa ja kolmen tunnin laivamatka m/s Eivorilla. Sitten vielä puolitoista kilometriä kävelyä ja vihdoin olimme perillä Jurmossa, Pigamurju-mökissä. Esikonen istahti nojatuoliin huokaisten: "Täältä ei tylsyys lopu."

Reittikartta M/S Eivorin kannella
Omat odotukset olivat korkealla, olin lukenut ja kuullut niin paljon hehkutusta Jurmosta sekä nähnyt toinen toistaan hienompia kuvia saaresta. Eniten odotin aaltojen pauhua ja tähtikirkkaita öitä. Ensimmäisinä päivinä en saanut kokea kumpaakaan, joten minullakin otti aikansa ennen kuin mieli rauhoittui ja silmät rupesivat avautumaan Jurmon karulle kauneudelle. Kaiken kruunasi lopulta kolmas ilta, jolloin pilviverho ei peittänyt tähtiä. Tuntui uskomattomalta seistä pienen kylän reunalla, talojen ulkovalojen piirissä, ja silti nähdä kuinka Linnunrata kaartui ylläni.

Tähtitaivas Jurmon kylän yllä
Jurmossa on viisi vuokrattavaa mökkiä, joten varsinkin kesäkaudella sekä lintujen muuttoaikaan on syytä tehdä varaus ajoissa. Saaressa on myös telttailualue, joka sijaitsee upealla paikalla Moringharun niemessä. Niemi on oikeastaan kuin saari, joka on kiinni Jurmossa kivisellä kannaksella. Lapsiperheen telttailua rajoittaa niemen tuulialttius sekä se, että vessat sijaitsevat puolen kilometrin päässä olevassa satamassa. Kivikkoisessa maastossa tuo matka ei taitu hetkessä.

Rantakivikkoa Jurmossa


Ensialkuun voi vaikuttaa, että noin viiden kilometrin pituinen ja kilomerin levyinen saari on nähty hetkessä. Kulkeminen on kuitenkin tosiaan hidasta, varsinkin lasten kanssa. Meiltäkin jäi vielä monta paikkaa näkemättä, vaikka vietimme saarella neljä yötä.

Suurin osa saaresta on puutonta nummea, joka pidetään sellaisena kulottamalla ja hallitulla laiduntamisella. Nummien lomasta löytyy myös mäntymetsää, lehtoja ja soita. Osa saaresta on linnustonsuojelualuetta, jolla on liikkumiskielto huhtikuun alusta heinäkuun loppuun. Jurmon luontoon ja sen muuttumiseen voi tutustua aina auki olevassa luontotupa Iurimassa. Tupa sijaitsee Jurmon satamassa ja on ehdottomasti käynnin arvoinen.

Istutettua metsää Jurmossa

Jurmon satama Högbergetin suunnalta nähtynä

Lehtometsää ja kivikkoista nummea

Jurmon kivikkoinen rantaviiva

Lasten suosikkeja olivat kivien molskahdukset veteen sekä kiipeäminen sataman ja kylän välissä kohoavalle Högbergetin kukkulalle. Kukkula oli sen verran matala, että kävimmekin siellä useampaan kertaan. Itseäni viehättivät kapeat kivikkoiset niemenkärjet sekä kylämaisema, johon kuului 1800-luvulta peräisin oleva kappeli hautausmaineen.

Lapset Jurmon kauniissa satamassa

Högbergetin huippu Jurmossa



Revlanin niemenkärki Jurmon länsipäässä rajoitusalueella Jurmosta lähtee pois hieman haikein mielin. Päätin jo, että seuraavan kerran palaan teltan kanssa tai keskellä hyytävintä talvea. Mieli tekee myös palata Nauvoon, tarkemmin siellä olevaan Köpmans-kahvilaan, josta sai suussasulavaa suklaakakkua ja kielen mennessään vieviä italialaisia jäätelöitä.

tiistai 22. elokuuta 2017

Mysteerikätkön jäljillä Hiukanharjun luontopolulla, Sotkamossa

Hiukanharjun luontopolku kulkee Sotkamon hienon hiekkarannan tuntumassa, harjun päällä. Polku on noin 4 km pituinen ja sen varrella on seitsemäntoista harjuluonnosta ja Sotkamon historiasta kertovaa taulua. Myönnän, etten yleensä jaksa paneutua kovin tarkasti luontopolkujen infotauluihin, mutta tällä kertaa motivaattorina oli alueelle sijoitettu geokätkö. Tämän mysteerikätkön koordinaattien selvittämiseksi täytyi etsiä infotauluista vihjeitä, joiden perusteella ratkesi varsinaisen kätkön sijainti.

Geokätkön takia ei tarvinnut kiipeillä näin jyrkässä rinteessä eikä se muutenkaan ole suositeltavaa luonnon kulumisen vuoksi.



Luontopolku lähtee Hiukan uimarannalta, lammen läheltä, mistä löytyy myös kartta polusta. Polun alkuosa, joka kulkee leveää hiekkauraa pitkin, ei ole minusta erityisen mielenkiintoinen tai kaunis lukuun ottamatta jääkauden aikaista suppakuoppaa. Tämä suppa sai minut muistelemaan viime kesää ja Rokuan kansallispuistoa, jonne päädyimme puolivahingossa, ja joka osoittautui yhdeksi sen loman mieleenpainuvimmista paikoista.

Ensimmäinen kohde Hiukanharjun luontopolulla on jääkauden muodostama suppa

Mitä pidemmälle luontopolkua mennään, sitä kiinnostavammaksi se muuttuu. Vähän ennen hautausmaata on mahdollisuus oikaista taululta 4 taululle 15, jolloin kierroksen pituudeksi tulee 2.5 km, mutta tällöin jää myös aika paljon näkemättä ja tietysti geokätkö ratkaisematta.


Luontopolku alkaa lammen vierestä ja kiipeää ylös harjulle









Hiukan uimarannalta löytyy hyvä kartta luontopolusta




Polku kiertelee metsämaastossa. Me kuljimme sitä eteenpäin perhosia ja kukkia ihmetellen sekä kypsiä mustikoita etsien. Ensin pysähdyimme jokaisen infotaulun luo miettimään miten geokätkön arvoitus niiden kautta ratkeaisi, mutta pian päädyimme siihen, että on helpompi ottaa tauluista kuvat ja ratkaista arvoitus vasta retken jälkeen, takaisin mökille päästyä.

Hauskana yksityiskohtana polun varrelle on sijoiteltu vanerista tehtyjä eläinten siluetteja. Varsinkin lintujen kuvat saavat katsahtamaan kahteen kertaan, että onko siellä joku elävä otus.

Polun varrella, kuitenkin jonkun matkan päässä, näkyi vanerista tehtyjä eläinten hahmoja


Puolenvälin tienoilla polku vie kulkijan jyrkän rantatörmän päälle. Rantatörmä oli lapsille ehdottomasti polun parasta antia, houkutus kurkkia alas oli suuri. Törmän päältä on onneksi rakennettu portaat rantaan, pieneen poukamaan. Tämä vähentää varmasti omatoimisia laskeutusmisyrityksiä ja suojaa herkkää harjun reunaa kulumiselta. Tarkkana kyllä kannattaa olla, ettei vahingossa lipsahda reunan yli, niin kuin meidän esikoiselle kävi.

Rantatörmän jyrkkä muoto selviää tästä infotaulusta

Maisemaa rantatörmältä Sapsojärvelle





Ennen loppumistaan polku koukkaa vielä rannalta takaisin harjun sisäosaan päin, suoalueelle. Koukkaus tuo vaihtelua esitellessään vielä yhden harjualueelle kuuluvan luontotyypin, mutta lapsille oli hieman vaikea perustella, miksi siellä pitäisi käydä. Hiekkaranta veti pidemmän korren ja kävinkin sitten yksin kuvaamassa suolla olleen infotaulun.

Harjun keskeltä löytyi myös suota






Luontopolun lopussa rantatörmä loivenee ja polku päätyy takaisin Hiukan uimarannalle



Lasten mentyä nukkumaan käytin tovin jos toisenkin infotauluista otettujen valokuvien tutkimiseen ja laskelmien tekemiseen. Nettiäkin tarvittiin avuksi ja muutamat ensimmäiset laskelmat tuottivat koordinaatit, jotka osoittivat keskelle järveä. Lopulta vaikutti siltä, että olin huomannut kaikki virheeni ja löytänyt oikean paikan.

Pari päivää myöhemmin palasimme Hiukan uimarannalle ja kävimme etsimässä varsinaisen kätköpurkin, joka löytyi suhteellisen helposti hauskasta, mutta hieman hankalasta paikasta. Kun palasimme rannalle, sattui olemaan Sotkamo-päivä, jonka olimme täysin unohtaneet. Saimmekin sitten bonuksena nauttia lastenmusiikkikonsertista ja taikurin esityksestä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Veneretki Pielisen Hiekkasaarille

Heti, kun luin Retkipaikasta Pielisen hiekkasaarista, tiesin että haluan vierailla niillä, jos joskus päädymme Kolille. Hiekkasaaret kuuluvat saariketjuun, jonka muodostaa Pielisen läpi kulkeva harju. Suuri osa harjun saarista kuuluu Kolin kansallispuistoon ja osalla niistä onkin tulipaikkoja retkeilijän iloksi. Muutamilla saarista saa myös leiriytyä (katso tarkemmin täältä).

Tänä kesänä Kolille päästyämme pohdimme millä keinoin saarille olisi lasten kanssa järkevin mennä. Luontokeskuksessa käydessämme huomasimme että metsähallitus järjestää Hiekkasaarille veneretkiä kerran viikossa. Onneksemme mahduimme seuraavan päivän kyytiin, vaikka veneessä on paikkoja vain kymmenelle matkustajalle.

Metsähallituksen vene, Pielisen hiekkasaaret

Veneretki lähti Kolin satamasta tälle kesälle tyypillisessä pilvisessä säässä. Noin kahdenkymmenen minuutin päästä rantauduimme Pienelle Hiekkasaarelle. Tällä saarella on pituutta noin 700 metriä ja leveyttä keskimäärin alle 50 metriä. Saaren länsirannalla on hieno hiekkaranta, joka aurinkoisella kelillä houkuttelisi uimaan. Tosin uimataidottomille sitä ei voi suositella, sillä ranta syvenee todella nopeasti.

Pielisen Hiekkasaaret, Koli


Retkemme vetäjä ryhtyi sytyttämään nuotiota kun matkustajat hajautuivat tutkimaan saarta. Lasten mielestä hiekkarantaa hienompi oli itäpuolen kivikkoinen ranta, joka jatkui saaren päästä päähän. Esikoinen halusi myös ehdottomasti kävellä harjulla kulkevaa polkua pitkin saaren eteläpäähän katsomaan mihin saari loppuu. Kuopusta kiinnosti ehkä enemmän koska nuotiolla voisi paistaa jotain.

Pielisen hiekkasaaret



Pielisen hiekkasaaretSaaren tutkimisen jälkeen syötiin voileivät ja paistetiin makkarat. Metsähallitus tarjosi nokipannukahvit halukkaille. Retken vetäjä tarinoi samalla Pielisestä ja veneistä. Ennen paluumatkaa kerkesimme vielä pelata muutaman erän ristinollaa rantahietikolla.





Paluumatka tehtiin pidempää reittiä saaria katsellen. Itse olisin voinut nauttia maisemista pidempäänkin, mutta lapsista matka tuntui aika tylsältä. Sain keksiä kaikki mahdollisest autoleikit viihdytykseksi. Ehkä olisi ollut parempi, että menomatka olisi ollut pidempi ja palatessa olisi valittu suorin reitti.

Juuri kun lähestyimme Kolin satamaa, aurinko pilkisti esiin. Pian taivas oli aivan pilvetön ja suuntasimmekin Kolin torstaitorin vohvelien voimalla vielä huippujen kierrokselle.



lauantai 5. elokuuta 2017

Hetki Suomen itäisimmällä pisteellä

Suomen itäisin piste sijaitsee Ilomantsin Hattuvaaran Virmajärvellä, tarkalleen ottaen Virmajärvessä olevassa saaressa. Rajavyöhyke on tuolla kohtaa linjattu siten, että Virmajärven rannalta pääsee katsomaan varsinaista rajaa. Suomen itäisimmässä pisteessä vieraillessa kannattaa pysähtyä Hattuvaarassa Taistelijan talossa, joka on rakennettu kunnianosoitukseksi sotiemme veteraaneille.

Suomen itäisin piste, Hattuvaara, Ilomantsi
Suomen itäsimmän pisteen rajatolpat Virmajärven saaressa


A
Ajoimme Hattuvaaraan Kolilta, matkassa meni reilu kaksi tuntia suuntaansa. Viimeiset 19 km köröteltiin soratietä ja ihan viimeisen kilometrin aikana rajavyöhykettä merkkaavat tolpat reunustivat tietä molemmin puolin (karttalinkki). Tien päässä oli parkkipaikka, infotaulut ja vessa. Parkkipaikalta käveltiin muutama sata metriä eteenpäin Virmajärven rantaan, josta näki ylläolevassa kuvassa olevat, saaressa sijaitsevat rajatolpat. Rantaan oli rakennettu katselulava ja merkkipaalu (alla).

Suomen itäisin piste, Hattuvaara, Ilomantsi
Suomen itäisimmän pisteen merkkipaalu katselulavalla Virmajärven rannassa

Ennen rajalle ajamista tutustuimme yllämainittuun Taistelijan taloon, jossa oli näytteillä isompaa ja pienempää sotiin liittyvää esineistöä. Katsoimme siellä myös filmin, joka kertoi sodista erityisesti Hattuvaaran lähellä käytyjen taistelujen näkökulmasta. Vierailu Taistelijan talossa toi tietynlaista konkretiaa rajalla seisomiseen. Esikoinen koki jopa hieman pelottavana rajan läheisyyden ja sen ettei merkityltä alueelta saanut poistua.

Taistelijan talo, Hattuvaara, Ilomantsi
Taistelijan talon ulkoilmanäyttelyä






Parkkipaikalta katselulavalle johtavalta tieltä ei saanut poiketa



Rajalle ajaessa tie ylittää Koitajoen pienen kosken kohdalta. Luontoon.fi -sivustolta selvisi, että joen ympärillä olevalla alueella on laavuja ja autiotupia sekä n. 50 km merkittyjä retkeilyreittejä. Itse Koitajoki, joka kiemurtelee soiden ja metsien keskellä, olisi varmasti hauska melottava.

Me emme olleet varustautuneet pidempään retkeilyyn, joten emme pysähtyneet enää muualla. Mikäli ei oteta lukuun jokaista huoltoasemaa Hattuvaara-Koli -välillä. Autostamme nimittäin puhkesi soratiellä rengas, ja paikka-ainetta oli sen verran naftisti, että ilmaa piti lisäillä useampaan kertaan. Pääsimme kuitenkin takaisin Kolille ja seuraavana päivänä vielä Juukaan rengashuoltoon.


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kolin huippujen kierros lasten kanssa ja ilman

Jos menet Kolin huipuille heinäkuussa, mene varhain aamulla tai myöhään illalla. Silloin et voi olla tuntematta Akka-Kolin alkukantaista voimaa ja Paha-Kolin sykettä sormiesi alla. Voi olla, ettei Ukko-Kolillakaan ole sinun lisäksesi kuin pari muuta turistia.

Jos kuitenkin menet keskellä päivää etkä ole korkeanpaikankammoinen kuten minä, kannattaa kokeilla tuolihissiä. Se maksaa hieman, mutta parkkipaikoista ei tarvitse taistella ja näköalat ovat varsinkin alas tullessa huimat.

Koli, huippujen kierros


Kyllä serpentiinitietäkin pitkin tullessa parkkipaikan sai, ja ilmainen kabiinihissi, joka vie parkkipaikalta ylös luontokeskuksen luo, on sekin kokemus lapsille. Ainakin meidän 4v olisi voinut ajella hissillä useampaankin kertaan. Tosin kun ensimmäisen kerran saavuimme tälle hissille, se oli huonoksi onneksemme rikki ja jouduimme nousemaan portaita pitkin.

Koli, kabiinihissi


Ensimmäisellä käyntikerralla Kolin huiput olivat sumun peitossa, joten tutustuimme pelkästään luontokeskukseen. Esikoisen mielestä keskuksen pyöreä muoto ja kivetty piha toivat mieleen Hämeen linnan. Ehkä arkkitehti oli jotain sellaista hakenutkin, en tiedä.

Sumuisenakin päivänä ihmisiä riitti luontokeskuksen luona, mutta itse näyttelyssä oli väljää, varmaan siksi että se oli maksullinen. Luontokeskuksissa on tullut käytyä kerran jos toisenkin viime vuosien aikana ja tämä ei ollut lasten mielestä siitä mielenkiintoisimmasta päästä. Eniten lapsiin vetosi videoesitys, jossa näytettiin erilaisia luonnonilmiöitä Kolin maisemataustaa vasten. Varsinkin ukkosen jyrinä oli mieleen. Kävimme myös katsomassa Heikki Ojamon ohjaaman "Mustarinta -Elokuva Kolista" -filmin auditoriossa. Elokuva oli upea ja juuri sen pituinen, että 4-vuotiaskin jaksoi keskittyä.

Koli, luontokeskuksen piha


Seuraavana iltana aurinko tuli esiin ja läksimme uudestaan ylös, tällä kertaa kiertämään 1.5 km pituista huippujen kierrosta. Kierroksen varrella on kaikki kolme huippua: Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli. Luontokeskuksen pihasta nousevat portaat ylös kohti Ukko-Kolia. Helpompaa reittiä pääsee, jos lähtee kulkemaan kierrosta vastapäivään, sitä kautta polku on kuljettavissa lastenvaunuillakin Ukko-Kolin näköalatasanteelle saakka.

Mies lähti kuopuksen kanssa suoraan huippujen kierrokselle. Minä ja esikoinen kävimme ensin hakemassa Ukko-Kolin alapuolella, Eero Järnefeltin muistomerkin lähellä sijaitsevan geokätkön. Sen jälkeen lähdimme mekin kierrokselle. Kipusimme portaat ylös ja olimme ensimmäisten kallioiden päällä. Joka puolella näkyi kiipeileviä lapsia ja perässä kulkevia aikuisia. En tiedä miten mies pystyi kuopuksen vahtimisen lisäksi vielä ottamaan valokuvia. Omat hermoni olivat aivan riekaleina eikä maisemien ihailusta tullut oikein mitään. Lapset tietysti nauttivat, ja koitin olla huutelematta turhia varoituksia. Olin silti onnellinen, kun pääsimme takaisin luontokeskuksen pihaan (hmm. kukahan Kolille halusi vierailemaan...)

Koli, huippujen kierros
Kolmas kerta toden sanoi. Illalla kun lapset olivat nukahtaneet, lähdin vielä kerran Kolin päälle. Aurinko oli jo kerinnyt laskea ja pilviä kertynyt taivaalle, mutta se ei haitannut. Kävelin portaat ylös parkkipaikalta ja kiersin huippujen kierroksen vastapäivään. Ensimmäisenä tuli vastaan Akka-Koli. Ihailin sen voimakasta muotoa ja seisoin pitkään kallion päällä katselemassa ja aistimassa ympärilä huokuvaa tunnelmaa. Kun hälinä ja ihmisvirta oli poissa, paikan pyhyys pääsi esille.

Koli, huippujen kierros
Seuraavaksi kiipesin jääkauden uurtaman Paha-Kolin päälle, käsiä apuna käyttäen. Istuin kallion harjalla ja tuijottelin hämärtyvässä illassa Pieliselle. Lopulta laskettelin pyllymäkeä takaisin alas ja taivalsin kohti Ukko-Kolia. Se ei vieläkään tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin kaksi muuta huippua, ehkä siksi että siellä en saanut olla yksin.


Hissikuvaa ja yökuvaa lukuun ottamatta tämän jutun kuvat ovat mieheni ottamia.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

1-vuotislahja Retkipaikalta

Tasan vuosi sitten kesällä pyörittelin mielessäni ajatusta blogin perustamisesta. Ajatus oli kuitenkin vielä aika heiveröinen, en varmaan maininnut siitä ääneen kenellekään. Elokuun lopussa 2016 sitten rohkaistuin kirjoittamaan ensimmäisen jutun. Muutama rivi tekstiä ja kuva.

Vuoden varrella blogille on tullut lukijoita, mistä olen tietenkin ollut hirmu iloinen. Kiitos kaikille teille, jotka olette löytäneet tänne ja jääneet lukemaan.

Moni varmaan jo huomasikin, että Muurahaisten poluilla sai kunnian päästä Retkipaikan esittelyyn heinäkuun 2017 retkeilyblogina. Juttu löytyy täältä. Retkipaikka on minulle suuri inspiraation lähde ja uskomattoman hieno sivusto. Kaikin tavoin. Oli hienoa saada oma kirjoitus julkaistuksi siellä ja vähintään yhtä hienoa päästä kuukauden retkeilyblogiksi. Kiitos Retkipaikalle.



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Lasten kanssa yötä Bengtskärin majakassa

Tulevan syksyn Jurmon reissua odotellessa katselin vanhoja valokuvia ja tunnelmoin muutaman vuoden takaista matkaa Bengtskärin majakalle, Turun saaristoon. Lapset olivat tuolloin 1- ja 5-vuotiaita. Bengtskär teki 5-vuotiaaseenkin niin ison vaikutuksen, että seuraavana jouluna mummu sai leipoa piparkakkutalon sijaan piparkakkumajakan ja nimenomaan Bengtskärin majakan. Edelleen, kolme vuotta myöhemmin, poika muistelee saarta ja oppaan kertomuksia majakan historiasta.

Bengtskärin majakka

Bengtskäriin pääsee vuorolaivoilla Kasnäsistä, Hangosta ja Turusta. Me valitsimme Kasnäsista Rosalan kautta kulkevan reitin. Matkan hintaan sisältyi menomatkalla lounas Rosalassa ja tutustuminen viikinkikeskukseen. Ajoimme Kemiönsaarelle jo edellisenä päivänä ja yövyimme Taalintehtaan leirintäalueella vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Kasnäsista. Muita yöpyjiä paikalla ei kesäkuun arkipäivänä ollut.

Matka Rosalaan kesti puoli tuntia ja Rosalasta Bengtskäriin kolme varttia. 5-vuotiaalle riitti veneen peräaaltojen katselu ja taaperokin jaksoi ihmetellä uutta paikkaa, ihmisiä ja maisemia. Paluumatkan 1-vuotias nukkui tyytyväisenä kantorepussa, joten venematkat sujuivat kaiken kaikkiaan hyvin, vaikka etukäteen olikin epäilyttänyt matka pienehkössä laivassa liikkuvaisen ja kiipeilevän lapsen kanssa.

Bengtskär


Bengtskär ei ole kovin iso, mutta siellä riittää lapsille kallionkoloja ja lammikoita tutkittaviksi ja kiviä kiipeltäviksi. Majakan sisällä on museo, kappeli, entisöity majakanvartijan asunto, kahvila sekä muutama hotellihuone. Majakan huipulta aukeavat näkymät kauas merelle ja toisaalta myös itse luodolle. Meri näyttäytyy ylhäältä katsoen aivan erilaisena kuin rannalla seisten.




Saarella oli paljon päiväristeilyllä olevia tai omalla veneellä liikkuvia. Tämän kesän majoituskalenterikin näyttää aika täydeltä, mutta jostain syystä me olimme tuolloin kolme vuotta sitten juhannuksen jälkeisellä viikolla saaren ainoat yöpyjät henkilökuntaa lukuun ottamatta. Kun päiväkävijät olivat lähteneet, alkoivat parhaat hetken saarella. Söimme hyvin, kuljimme ulkona ja saunoimme vanhassa tunnelmallisessa saunassa.

Bengtskärin saunaJos vain suinkin mahdollista, niin kannattaa jäädä Bengtskäriin yöksi. Niinä illan ja aamupäivän tunteina jolloin olimme saarella melkein yksin, imin itseeni meren tuoksua ja paikan tunnelmaa. Salaa toivoin, että nousisi myrksy joka estäisi risteilylaivojen kulun ja pakottaisi meidät jäämään saareen useammaksi päiväksi.


Suurin osa tämän postauksen kuvista on mieheni ottamia. Itse juoksin taaperon perässä ja auringonlaskun aikaan olin jo unessa.


Blogger Widget