sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Espoon rantaraitin uusin kahvila

40km kattava Espoon rantaraitti on oikea kaupunkilaisen keidas. Toinen toistaan kauniinpia merenrantamaisemia kaikkien käytössä. Kuitenkin kun kuulin, että rantaraitin varrelle Nokkalan venesatamaan on avattu uusi merenrantakahvila, ajattelin että onpa rumalla paikalla. Kuinka väärässä olinkaan.

Nokkalan satama, Matinkylä

Paikka on todella kaunis, ruman siitä olivat mielessäni tehneet veneiden talvisäilytyskenttä ja ankean betoninen saaristovenelaituri. Kahvilan ikkunoista merelle aukeava maisema oli näin harmaan vetisenä talvipäivänäkin ihmeellisen vangitseva. Uskomatonta, että juuri tässä maisemassa ovat vanhempani saaneet joskus vähän aikaa asua, kauan ennen minun syntymääni. Kyllä kelpaisi minullekin katsella olohuoneen ikkunasta vuodenaikojen vaihtumista merellä.
 Kahvila Majakka

Piipahdimme vastikään avatussa Kahvila Majakassa sunnuntailounaalla esikoisen vesirallin jälkeen. Liekö osuutta uinnin jälkeisellä kurnivalla vatsalla, mutta sekä suolainen että makea valikoima saivat veden herahtamaan kielelle. Vitriini oli täynnä toinen toistaan ihanamman näköisiä herkkuja. Suolaisia piirakoita, täytettyjä sämpylöitä, leivoksia ja kakkuja. Itse päädyin madekeittoon ja sain vielä esikoisen suklaaleivoksen jämät jälkiruoaksi. Nam.

Saaristovenelaiturikin oli siistitty, nyt täällä on mukava kesällä odottaa venettä.

Nokkala, saaristovenelaituri

lauantai 21. tammikuuta 2017

Suklaataikinaa lumisessa Luukissa

Kaunista luontoa, tulipaikkoja, lämmittelymahdollisuus sisätiloissa ja vessat. Luukin ulkoilualue Pohjois-Espoossa on oiva paikka retkeilyyn, kun seurueesta löytyy sekä enemmän että vähemmän ulkoilmaihmisiä. Luukki sijaitsee ihan Vihdintien varressa ja on suhteellisen hyvin saavutettavissa myös julkisilla, bussilla pääsee sunnuntaisin(kin) tunnin välein suoraan Helsingin keskustasta.

Luukissa on useita merkittyjä reittejä, me kiersimme niistä pisimmän, 8.6 km lenkin. Osa reiteistä on ilmeisesti talvella latuina, mutta nyt lunta oli sen verran vähän että hiihtäminen onnistui vain golf-kentällä, missä muutama ihminen suksilla näkyikin. Metsässä ei siis kuitenkaan tarvinnut varoa, että olisi sotkenut latuja.

Lähdimme kiertämään valitsemaamme reittiä Luukin kartanon pihasta vastapäivään. Reitti kulki kauniin metsäisessä maisemassa, sivuten useampaakin lampea. Vähän puolenvälin jälkeen koukkasimme pienen piston Halkolammenojan nuotiopaikalle. Jälleen kerran puuvarasto ammotti tyhjyyttään, onneksi olin ennakoinut tilanteen ja varautunut omilla puilla. Kaivoimme repuista eväät ja samalla rupesin valmistamaan meille jälkiruokaa, Hellureijaa-blogista bongaamiani suklaamuffinsseja appelsiinien sisällä. Alunperin ohje on ilmeisesti Retki-lehdestä.

nuotioappelsiinit, nuotioruokaa, appelsiinisuklaamuffinssit, nuotiomuffinssit, appelsiinimuffinssit, appelsiinmuffinit, nuotiomuffinit


Kaikessa yksinkertaisuudessaan siis tehdään kotona (suklaa)muffinssitaikina joko itse tai kaupan valmissekoituksesta ja pakataan se esim. muovipussiin. Appelsiineista leikataan yläosa irti ja syödään sisus pois. Taikinalla täytetään appelsiinit puolilleen, kiinnitetään tikuilla yläosa takaisin kanneksi ja laitetaan viritykset sellaisenaan nuotioon paistumaan. Tähän saakka sujui hyvin, mutta paistaminen ei mennyt näin ensimmäisellä kerralla ihan putkeen, taikinan kypsymiseen olisi selvästi tarvinnut enemmän lämpöä. Onneksi suklaataikina on hyvää raakanakin, joten tarjoilin sitten nämä herkut pinnalta kypsinä yhden retkeläisen varpaita jo paleltaessa. Lopputuloksen ulkonäkökään ei ollut erityisen houkutteleva ja lisäksi onnistuin kuopaisemaan appelsiinin valkoista osaa viimeiseen lusikalliseen saaden suuhun karvaan jälkimaun, mutta ideana tämä on niin hauska että kokeilen kyllä uudestaankin.

Retken jälkeen oli tarkoitus käydä Luukin kartanon kahvilassa, joka näin talviaikaan on auki viikonloppuisin klo 10-15. Harmiksemme luulimme kahvilan olevan auki neljään saakka ja koputtelimme sen ovea hieman kolmen jälkeen, joten kahvilan tarjoomukset jäivät tällä kertaa maistamatta. Sen sijaan poikkesimme läheiselle Lahnuksen Shellille, josta sai maistuvia voileipiä ja paikan päällä tehtyä smoothieta. Vatsa täynnä oli hyvä lähteä takaisin pääkaupunkiin.

Luukki, ulkoilureitit, ladut




maanantai 16. tammikuuta 2017

Iltasella Kuertunturille

Kuten todettu, pimeä on alkanut kiehtomaan minua viime aikoina. Yhtenä iltana Ylläksen joululomalla kävin yksin hiihtämässä, ihailin revontulia ja jopa nautin pimeässä olosta ilman epämiellyttävää pelkoa. Seuraavaksi rupesin haaveilemaan jonkin tunturin huiputtamisesta pimeässä. Sitä ei rohkeus riittänyt lähteä yksin yrittämään, onneksi mies lähti mielellään mukaan. Mummi jäi nukuttamaan lapsia kun me läksimme kahdestaan kohti Kuertunturin lumikenkäreittiä.

Äkäslompolo, Ylläs, Kuer-tunturi
Reitille pääsee Äkäslompolon Pyhän Laurin kappelin takaa, tosin pimeässä tuli ensin pieni epäusko, koska reitti lähtee aivan kappelin takana olevan talon nurkalta. Tunsimme itsemme vähän häiritsijöiksi, kun pihan valot rävähtivät päälle. Reitti oli hyvin merkitty ja suurimmaksi osaksi niin tallattu ettei lumikenkiä olisi tarvittukaan. Oikeastaan vasta tunturin päälle päästyä kengistä oli iloa, siellä pystyi sitten helposti liikkkumaan missä halusi. Tietysti myös alaspäin oli paljon hauskempi tulla vauhdilla polun ulkopuolella.

Ylläksen katuvalot sammutetaan kymmeneltä, jotta valosaaste ei haittaisi revontulien ja tähtitaivaan ihailua, mutta totta puhuen ihan hirvää eroa en huomannut näin ylhäältä tuota kylää katsoessa, niin paljon muita valoja siellä oli. Tällä kertaa revontulet eivät muutenkaan loistaneet parhaimmillaan, mutta oli silti hieno tunnelma seistä tunturin päällä pimeässä ja miettiä eri ilmansuunnissa näkyvien keinovalojen lähdettä.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Hiihtämisen riemua

Kannattako lapsille hankkia joka vuosi murtomaahiihtovälineet, vaikka tietää että niiden käyttö jää ihan muutamaan kertaan joko lumen- tai motivaationpuutteen vuoksi? En tiedä, mutten osaa olla hankkimattakaan. Sen tiedän, ettei lapsia voi pakottaa pitämään samoista asioista kuin vanhempansa, mutta toivon silti, että saisin jakaa lasteni kanssa elämyksiä, jotka ovat itselle tärkeitä.


Tämän joulun Ylläksen reissulla esikoinen kävi laskettelukurssin sekä pari kertaa muutenkin rinteessä, mutta sain kuin sainkin houkuteltua pojan kerran myös ladulle. Ensimmäiset sata metriä liukkaalla latupohjalla, jossa ei ollut latu-uraa, saivat jo äidinkin miettimään oliko tässä nyt mitään järkeä. Latu-uralla päästiin jo paremmin eteenpäin, mutta valitus ei tauonnut hetkeksikään. Sitten äkkäsin, että mehän olemme ihan väärällä ladulla, oikaistaanpa tuosta umpihangen läpi oikealle uralle. Metsässä oli muutama kymmenen senttiä puuterilunta eli aivan loistava hiihtokeli. Samantien kun oli käännytty ladulta pois, lapsen silmät alkoivat loistaa. Tämähän on sitä oikeaa hiihtoa! Kaatumisetkaan eivät enää haitanneet, saivat vaan suupielet nousemaan enemmän ylöspäin.



Jossain vaiheessa ohjasin meidät takaisin valmiille ladulle ja yhtäkkiä sielläkin hiihtäminen oli kivaa ja tuntui helpolta. Yhteensä puolentoista kilometrin hiihdon jälkeen olimme perillä Kahvikeitaan taukopaikalla, jossa pidimme ihan kunnon lepotauon. Onneksi oli vaatetta kunnolla päällä, sillä tuuli puhalsi nuotionkin kylmäksi. Onneksi myös ystävällinen pariskunta lainasi meille makkaratikkujaan, muuten olisimme saaneet popsia kylmiä makkaroita, koska ritilää ei millään saanut tarpeeksi lähelle hiillosta. Paluumatka sujui ihan hujauksessa ja loppujen lopuksi poika lupasi viimeistään kevään Lapinreissulla lähteä kanssani pidemmällekin hiihtoretkelle.

Kun muistelen omia lapsuuden hiihtokokemuksia, niin päällimmäisenä tulevat mieleen mummulan pellot ja metsät, jonne tehtiin oma latu. Oli jännää, kun latu-ura kulki polvensyvyydessä ja jos siltä poikkesi, suksi katosi jonnekin lumen sisälle. Pellon reunaa sai mennä omassa rauhassa ja täysin omissa ajatuksissaan. Pääni sisällä olin usein jossain ihan muualla, syvällä mielikuvitusmaailmassa. Parasta kuitenkin oli, kun isoveli vei retkelle vähän pidemmälle metsän siimekseen. Siellä oli aivan erityinen tunnelma, joka varmasti osaltaan opetti minut kunnioittamaan luontoa.

Blogger Widget