sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Keväinen Kairessuo-Mieliäissuo

Teimme pääsiäisenä pienen retken Orimattilassa sijaitsevalle Kairessuon-Mieliäissuon luontopolulle. Tämä 3.2 km pituinen luontopolku esittelee erilaisia suotyyppejä ja johdattaa samalla kulkijan hienoihin suomaisemiin. Polku kiertää Kairessuon reunoja ja tekee piston upealle Mieliäissuolle. Mieliäissuon reunassa on Niinikosken kyläyhdistyksen tekemä lintutorni, josta aukeaa sykähdyttävä näkymä yli suon.

Kairessuo-Mieliässuo, Orimattila
Jätimme auton polun alussa olevalle pienelle parkkipaikalle, josta löytyi myös opastaulu luontopolulle. Pääsiäissunnuntaina polkuun oli tutustumassa useampikin muu seurue, vaikka sää oli viileä ja lähtiessä vielä pilvinen. Opastauluun oli kiinnitetty lappu, joka varoitti pitkospuiden olevan osittain veden vallassa. Ilman saappaita polkua ei olisikaan pystynyt kiertämään ellei edellisenä yönä ollut pakkanen olisi jäädyttänyt reittiä.
 Kairessuo-Mieliässuo, Orimattila
Sää oli tosiaan suurimmaksi osaksi pilvinen ja lämpötila melkein nollassa. Toppatakki oli oikea varustus tälle reissulle. Aina välillä pilvet raottuivat ja aurinko pilkisti esiin saaden suon värit hehkumaan. Niinä hetkinä oli myös kamera kaivettava esiin.
Kairessuo-Mieliässuo, OrimattilaKairessuo-Mieliässuo, Orimattila 
Lintutornin juurella pidimme evästauon ja sitten kiipesimme itse torniin ihailemaan maisemia. Lintuja emme, yhtä ylitsemme lentänyttä kurkea lukuun ottamatta nähneet, mutta suo itsessään oli näkemisen arvoinen. Suo oli myös vielä tarpeeksi kohmeessa, jotta siellä pystyi hyppimään mättäältä toiselle kuivin jaloin, mikä ei varmasti enää kesällä onnistuisi.

Kairessuo-Mieliässuo, Orimattila
Kairessuo-Mieliässuo, Orimattila




Tornilta palattiin metsän läpi takaisin Kairessuon laitaan ja pian olimmekin jo lähtöpisteessä. Olipa mukava reissu. Luontopolku oli hyvin merkitty ja se oli juuri sopivan pituinen lapsen kanssa kuljettavaksi. Ainoa huono puoli esikoisen mielestä oli, että äiti otti liikaa valokuvia.

Linkki karttapaikkaan.

Kairessuo-Mieliässuo, Orimattila

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Vuoden 2017 suunnistustavoite: mittakaava

Olen aina ollut aika suurpiirteinen suunnistaja. Jos olen menossa johonkin vieraaseen paikkaan, katson etukäteen kartasta teiden suunnat sekä muutaman ison risteyksen tai muun maamerkin, joiden perusteella osaan perille. En oikeastaan koskaan käytä navigaattoria. En aina välttämättä päädy määränpäähän kaikkein suorinta reittiä, mutta yleensä olen ajoissa ja oikeassa paikassa.

Lapsena parhaat omat retket olivat sellaisia, että vähän "eksyin". Toisin sanoen kävelin niin pitkälle kotoa, etten enää tarkkaan tiennyt missä olin ja kuitenkin sitten lopulta osasin takaisin kotiin. Näistä ei tietenkään vanhemmille kerrottu.

Aikuisena retkeillessä on joskus pakko olla täsmälleen kartalla ja tarkalleen oikeassa suunnassa. Viime vuosina en kuitenkaan ole ollut sellaisissa paikoissa tai olosuhteissa, joissa olisi pitänyt tietää oma paikkansa täsmällisesti. Yleensä metsässä kävellessä riittää, että tietää olinpaikkansa suurin piirtein, pääsee tavoittelemaansa paikkaan ja sieltä pois. Niinpä suunnistustaitonikaan eivät ole retkeilyn lomassa kauheasti harjaantuneet.

Neljä vuotta sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa kuntorasteille. Jäin ensimmäisestä kerrasta koukkuun, vaikka paikka, jossa suunnistin oli soinen ryteikkö eikä kartanlukutaitoni ollut ihan sillä tasolla kuin olin kuvitellut. Lenkkarit mutaisina ja hymy huulilla pääsin kuitenkin maaliin ja sen jälkeen olen yrittänyt kerran viikossa ehtiä suunnistamaan.

Kehitystä on kolmen kesän aikana tapahtunut, viime kesänä juoksin ensimmäistä kertaa A-radan, siis sen vaikeimman ja löysin kaikki rastit sekä ehdin vielä maaliinkin. Juuri ja juuri. Yksi asia minulta on kuitenkin jäänyt minulta täysin sisäistämättä, nimittäin kartan mittakaava. Siksipä päätinkin ottaa tämän kesän tavoitteeksi mittakaavan ja käyrävälien hallinnan.

Tähän mennessä rastivälit ovat olleet mielessäni joko lyhyitä tai pitkiä. Ei sen tarkempaa. Käyrät ovat näyttäneet olenko menossa mäkeä ylös- vai alaspäin. Ei muuta. Ensimmäiset rastivälit kuluvat etäisyyksiä hahmottaessa. Yleensä joskus reitin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aivoni mukautuvat kartan rytmiin ja huomaan etäisyyden perusteella, jos juoksen rastin ohi.

Ajattelin päästä hieman tarkempaan näkemykseen kahdella yksinkertaisella ajatuksella:

1) Tarkistan kartan mittakaavan ja käyrävälien pituuden jo ennen lähtöleimausta enkä vasta maaliin saavuttua.

2) Ymmärrän, että kompassin sivussa oleva viivotin ei ole koriste vaan sitä voi käyttää välimatkojen mittaamiseen.


Käytkö sinäkin kuntorasteilla? Onkohan tuohon mittakaavan hahmottamiseen mitään niksejä vai tekeekö vain harjoitus mestarin?

torstai 20. huhtikuuta 2017

Eläimet puuhissaan

Maarit Varpun ja Jonna Markkulan uusi lastenkirja Eläimet puuhissaan ilahduttaa monella tavalla. Siinä on kaunis kuvitus ja mielenkiintoinen sisältö. Lisäksi kirja on osittain kuvakirjoitettu eli sanoja on korvattu kuvilla. Eläimet puuhissaan on tietokirja, joka esittelee eläimiä Suomesta ja muualta, mutta se on niin hauskasti tehty, ettei sitä heti tietokirjaksi miellä.

Jonna Markkula ja Maarit Varpu: Eläimet puuhissaan (Aurinkokustannus 2017)

Luin kirjan 4-vuotiaan kanssa yhdessä, niin että lapsi "luki" kuvat ja minä tekstin. Lapsi hoksasi heti homman idean ja osasi miettiä kuvien sanoihin oikeat taivutusmuodot. Ihan kaikkia kuvia ei tämän ikäinen vielä osannut nimetä ja joitakin vähän vaikeita sanoja tuli vastaan. Esimerkiksi päästäinen meni pääsiäisen kanssa iloisesti sekaisin. Poika oli silminnähden ylpeä omasta lukemisestaan ja jaksoi keskittyä kirjan loppuun saakka, vaikka kirjassa oli paljon hänelle uutta tietoa. 



Lukeminen taidon tärkeys ei ole nykymaailmassakaan kadonnut mihinkään. Lisäksi hyvät kirjat ovat todellista nautintoa. Hienoa, että julkaistaan tällaisia opuksia, joiden kautta pienempikin lapsi voi kokea itse lukemisen riemun. 

Kiitos lastenkirjablogi Sinisen keskitien kirjoittajalle, ilman sinua tämäkin kirja olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Haaveilua K-retkistä

Talvi on lempivuodenaikani ja olenkin vähän hidas päästämään siitä irti. Eilisaamuisen lumisateen perusteella luonnollakaan ei ole niin kiirettä kesään. Kevät taitaa kuitenkin jo olla täällä, sillä aamuöisin herään linnunlauluun, joka kuuluu ulkoa eikä herätyskellosta. On siis aika miettiä tulevan kesäkauden retkiä. Toivottavasti ainakin osaan seuraavista paikoista päädyn tänä kesänä ja loppuihin sitten joskus myöhemmin.

Haukilahden ranta, Mellsten





KolKoloveden kansallispuisto

Koloveden kansallispuisto

Viime kesänä en käynyt kertaakaan melomassa. En yksin enkä lasten kanssa. Vielä kymmenen vuotta sitten tällainen olisi ollut ihan mahdoton ajatus. Aloitin retkeilytaipaleeni melontaseurassa ja jossain vaiheessa olin jopa seuran hallituksessa. Kaipuu vesille ja saaristoluontoon on vieläkin kova, mutta lasten kanssa on ollut pienempi kynnys lähteä metsään kävelemään kuin merelle melomaan.  

Kolovesi tuntuisi oivalliselta paikalta lapsiperheen tehdä leppoisa muutaman yön melontaretki. Olisi suojaisia lahtia, kirkasta vettä, hyviä retkeilyrakenteita. Ei tarvitsisi ahnehtia kilometrejä koska olisi koko ajan upeissa maisemissa. Hyvällä tuurilla voisi nähdä saimaannorpan.

Kaartjoen melontareitti

Päiväretki jollain pienellä joella olisi lapsille hieno seikkailu. Tähän sopivia jokia on varmasti monia, jos vaan onnistuu saamaan tietoa niistä. Raija Hentmanin mainiosta Etelä-Suomen retkeilyoppaasta löytyi Kaartjoen melontareitti Lopella. Eri lähteiden perusteella kyseessä on joko sympaattinen pieni joki, jota meloessa voi nauttia idyllisen rauhallisesta tunnelmasta, tai hankalasti melottava, mutkainen ja kivikkoinen ojanpahanen. Tekisi mieli heti lähteä tutkimaan itse.

Karnaistenkorpi

Lohjalla, Kisakallion urheiluopiston vieressä sijaitseva Karnaistenkorpi houkuttelee yhden yön retkikohteena. Toiveena edes hieman Nuuksiota rauhallisempi paikka, johon uskaltaisi lähteä viikonloppunakin. Karnaistenkorvessa luvataan olevan yli satavuotiasta metsää, kallioita ja metsälampia. Sekä paljon pitkospuita, joista ainakin meidän lapset jaksavat innostua aina vaan uudestaan.

Kiikalan kultalähde

Sekä Karnaistenkorven että Kiikalan kultalähteen bongasin talven aikana Saappaat sammalessa -blogista ja laitoin itselleni ylös kiinnostavien retkikohteiden listaan. Kultalähde on ilmeisesti yksi Etelä-Suomen merkittävimmistä lähteistä. Toinen hieno ja varmasti käymisen arvoinen lähde Etelä-Suomessa on Vaihda vapaalle -blogin esittelemä Kiikunlähde Hollolassa.

Kairessuon luontopolku

Yleensä löydän itseni suolta vain Lapin vaelluksilla ja iltarasteilla. Tämän asian voisi korjata vaikka seuraavalla mummilareissulla. Kairessuon-Mieliäissuon luontopolku Orimattilassa on 3.5 km pituinen polku, joka kiertelee Natura-alueella ja esittelee erilaisa suotyyppejä. Polun varrelta löytyy myös lintutorni ja levähdyspaikkoja.

Koli 

Kolia ei tarvinne esitellä. Itse en ole siellä vielä päässyt vierailemaan. Monta vuotta on jo puhuttu, että tämä aukko sivistyksessä pitäisi paikata ja vihdoin tänä kesänä on tarkoitus suunnata Suomen kansallismaisemiin. Kolilla riittää kallioita kiivettäväksi ja rantoja vaellettaviksi. Varsinkin Pielisen hiekkasaarista uskon lastenkin haltioituvan.


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Lumikengillä kevyesti Palkaskerolle

Palkaskero on helpoiten saavutettava Pallaksen keroista. Se kohoaa aivan Pallaksen luontokeskuksen takana 705 metrin korkeuteen. Nousua luontokeskukselta tulee n. 250 m ja matkaa huipulle suorinta reittiä n. 1600 m. Tämä on oivallinen lumikenkäilykohde vaikkei aiempaa kokemusta lumikengistä olisi.

Palkastunturi, Pallas, Muonio

Arvelimme, että 8-vuotiaskin jaksaisi kiivetä tämän tunturin päälle joten koitimme houkutella lumikengistä innostunutta esikoista retkelle mukaan. Poika jäi kuitenkin mieluummin mökille leikkimään ja kävimme sitten miehen kanssa kahdestaan Palkaskeron huipulla.

Vuokramökin varastosta löytyi toiset lumikengät, toisen parin vuokrasimme luontokeskuksesta. Kävelemään lähtiessämme aurinko lämmitti ja tuuli puhalsi selän takaa. Nousu Palkaskeron päälle oli helppo, jyrkkiä kohtia ei ollut ja alusta oli suurelta osin kovaa. Tunturin rinteellä näkyi useita lumikenkien, suksien ja lumilautojen jälkiä. Tunnin kuluttua olimme jo huipulla ja ihailimme joka puolella kohoavia tuntureita.


Erämaatunnelmiin ei tällä tunturilla oikein pääse, mutta hienot maisemat huipulta silti aukeavat. Etelän suunnalla näkyvät Ylläksen seitsemän huippua ja idässä avautuu huiman kaunis Pallasjärvi.

Vieressä ovat muut Pallaksen kerot ja laskettelurinteet, joissa olimme edellispäivänä laskeneet. Pallaksen laskettelukeskus on pieni ja sympaattinen. Siellä on vain kaksi ankkurihissia, jotka sulautuvat aika hyvin ympäristöön. Takimmaisen hissin vieressä laskiessa tuntuu, että ympärillä on vain valkeutta.



Taivas meni harmillisesti pilveen juuri kun pääsimme tunturin päälle ja tuuli viilensi meitä nopeasti. Pidimme pienen evätauon ja laskeuduimme takaisin alas hieman etelän kautta kiertäen, maisemista nauttien.


Blogger Widget